maanantai 15. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 3: Tehdystä työstä pitää saada palkkaa

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!
Toisin kuin vanha sananlasku sanoo, kissa ei elä pelkällä kiitoksella. Se tarvitsee tekemästään työstä kunnon palkan.

Usein kuulee väitettävän, että kissan palkitseminen on sen lahjomista, eli väärin, koska eläimen pitäisi toimia ilman lahjuksia ja silkasta halusta tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa. Vaatimus pyyteettömästä yhteistyöstä ja vilpittömästä miellyttämisenhalusta on kuitenkin eläimen kannalta kohtuuton, sillä sen enempää kissalla kuin koirallakaan ei tiedetä olevan miellyttämisenhalua. Ne eivät siis tee mitään sen takia että ihmiselle tulisi hyvä mieli, vaan ne haluavat työstään vastineeksi jotain, josta hyötyvät itse.

"Sen, mikä milloinkin kunnolliseksi tai riittäväksi palkaksi katsotaan, määrittelee eläin. Eläimellä on palkkaneuvotteluissa etulyöntiasema."


Sen, mikä milloinkin kunnolliseksi tai riittäväksi palkaksi katsotaan, määrittelee eläin. Eläimellä on palkkaneuvotteluissa etulyöntiasema ja se, miten hyvin eläimen ja ihmisen käsitykset oikeanlaisesta palkasta natsaavat tai kuinka paljon ihminen on valmis etenemään eläimen ehdoilla, määrittää sen, tuleeko yhteistyöstä mitään vai ei. Pallo on siis sinulla, ota tai jätä.

Lue täältä lisää kissan motivoinnin merkityksestä ja keinoista

maanantai 8. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 2: Älä kouluta eläintä, vaan itseäsi

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Tämä on ollut minulle henkilökohtaisesti ehkä mullistavin yksittäinen oivallus, joka on mahdollistanut kehitykseni paremmaksi eläinten kouluttajaksi. Olen nimittäin jo aikoja sitten lakannut kouluttamasta eläimiä ja siirtynyt kouluttamaan itseäni, sillä niissä tilanteissa kun tuntuu ettei mistään tule mitään, eläin ei tajua mitä siltä haluan tai se ei toimi kuten toivon, syyllinen löytyy useimmiten peiliin katsomalla.

Pidän kaikessa ihmisen ja eläimen välisessä vuorovaikutuksessa ehdottomana lähtökohtana sitä, että ihminen on se joka mukauttaa ja muokkaa tietoisesti käytöstään eläinyksilön mukaan, eikä päinvastoin. Tähän aiheeseen läheisesti liittyykin toinen itselleni erittäin tärkeä motto: et voi vaatia eläimeltä mitään sellaista, mihin et itse ole valmis. Et siis toisin sanoen voi vaatia eläintä esimerkiksi rauhoittumaan, jos olet itse kireä kuin viulun kieli. Eläimen käytöksen muuttaminen lähteekin siis minun filosofiassani siitä, että ihminen ottaa omat toimintatapansa syyniin, tarkkailee niitä kriittisesti ja pohtii keinoja joilla saisi muutettua omia käytösmallejaan.

Miksei hevonen liiku? Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa? Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille? Helpointa olisi tietenkin vain todeta, että hevonen sikailee, kissoja nyt ei ylipäätään kiinnosta ja koira on heikkohermoinen. Ihmisen itselleen antama synninpäästö on sinänsä ihan ymmärrettävä ja inhimillinen teko, sillä peiliin katsominen ei tietenkään ole lähtökohtaisesti koskaan helppoa. Vastuun vierittäminen omilta harteilta eläimen niskoille on kuitenkin kohtuutonta monestakin syystä. Se saattaa ensinnäkin johtaa siihen, että ongelman ratkaisu jää siihen, koska "se nyt vaan on tuollainen, ei sille mahda mitään". Pahimmillaan se saattaa johtaa eläimen rankaisemiseen, jos käytökseen liitetään "sikailun" ja "testaamisen" kaltaisia motiiveja.

Yllämainitut esimerkit ovat kaikki omasta elämästäni ja syy kaikkiin löytyy hihnan kaksijalkaisesta päästä.

Case tosielämästä: Miksei hevonen liiku?


Tämä tapaus sattui hiljattain lainaponini kanssa. Olimme kesällä treenanneet ponin kanssa maasta käsin poniagilitytemppua, jossa sen on tarkoitus laittaa molemmat etujalat autonrenkaan sisälle vihjeestä. Olimme päässeet siihen pisteeseen, että vihjeenä toimi hellä raipan naputus ponin selän yli vastakkaisen puolen lapaan.

Ajattelin muutaman kuukauden tauon jälkeen kokeilla, olimmeko onnistuneet vahvistamaan temppua niin hyvin, että poni muistaisi sen vielä pitkän tauonkin jälkeen ja kyllähän se muisti. Jalat vipsahtivat autonrenkaaseen niin sutjakkaasti, ettei tosikaan. Kyseessä oli siis ponille aikalailla läpihuutojuttu ja se tiesi selvästi mitä sen halutaan tekevän.

Talutin ponin autonrenkaan luokse ties kuinka monennetta kertaa ja aloin naputtaa vihjettä. Poni ei hievahtanutkaan. Maiskutin, naputin, maiskutin. Poni seisoo kuin tatti. Tässä kohtaa olisi ollut helppo laittaa kaikki ponin syyksi - perskeles kun temppuilee, saakelin kanttura! - korottaa ääntä ja lisätä raipan naputuksiin lisää voimaa. Sen sijaan otin aikalisän, kaivoin aivojeni sopukasta mielikuvituspeilin ja katsoin itseäni sen kautta silmiin... ja mitä siellä näkyikään? Siellä näkyi allekirjoittanut seisomassa etuviistossa poniin nähden ja vetämässä hevosta riimunnarusta (hevosen "talutushihna"). Olin siis sekä omalla positiollani, että hevosen päähän kohdistamallani paineella blokannut hevosen eteenpäin suuntautuvan liikkeen samalla, kun patistin sitä raipalla liikkelle.

Tiedostettuani tämän ja alettuani kiinnittämään erityisen tarkkaa huomiota siihen, että riimunnaru pysyy löysänä ja päähän kohdistuva paine olemattomana, alkoi lyyti taas kirjoittaa ja ponin jalat vipsahtaa autonrenkaaseen entiseen malliin. Vika oli siis vain ja ainoastaan minussa. Poni puolestaan käyttäytyi juuri sillä tavalla, mihin omalla toiminnallani annoin aihetta. Kun keskityin muuttamaan omaa toimintaani parempaan suuntaan, se heijastui suoraan myös poniin ja se alkoi toimia haluamallani tavalla.

Case tosielämästä: Miksei kissaa voisi vähempää kiinnostaa?


Eipä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun allekirjoittaneen kissat ovat poistuneet niskojaan nakellen paikalta ja toivottaneet allekirjoittanutta pitämään tunkkinsa. Siinä tilanteessa kun kissa ilmaisee erittäin selkeästi ettei sitä kiinnosta, olisi tietenkin helpointa toivottaa kissalle "kiitos samoin", kehottaa sitä puolestaan pitämään oman tunkkinsa ja heittää koulutushanskat lopullisesti tiskiin.

Mutta! Ei muuta kuin aikalisä, peili esille ja syvä, tutkiskeleva katse. Mitä näkyy? Omien kissojeni kohdalla sieltä näkyy useimmiten joku kolmesta seuraavasta:

  1.  Vääränlainen tai puutteellinen motivaattori:

    • Olen ajatellut mielessäni jonkin palkkion olevan ihan ässä, mutta kissa onkin eri mieltä. Se ei koe tarjolla olevaa palkkiota riittävän mielekkääksi, jotta sen eteen jaksaisi ponnistella.
    • Palkitsen epäjohdonmukaisesti, unohdan palkata, ajoitan palkitsemisen jatkuvasti väärin
  2. Liian korkea tai liian matala kriteeri

    • Liian korkea kriteeri, eli vaatimustaso, on omiaan tappamaan motivaation. Jos kissa kokee ettei sillä ole mahdollisuuttakaan onnistua, niin miksi edes yrittää?
    • Liian matala kriteeri ei sekään pidemmän päälle motivoi, sillä kuka sitä nyt jaksaisi päivästä toiseen suorittaa puuduttavan helppoja tehtäviä?
  3. Vääränlainen tilanne tai ympäristö

    • Useamman eläimen talous vaatii kouluttajalta silmää sen suhteen, milloin on tarpeen harjoitella uusia asioita jokaisen eläimen kanssa erikseen ja milloin yhteisharjoitukset taas tulevat kysymykseen. Omaan kissakvartettiini mahtuu erilaisia luonteita laidasta laitaan. Siinä missä yhdet ovat elementissään isonkin porukan keskellä, toiset taas jättäytyvät herkästi taka-alalle ja poistuvat vähin äänin paikalta, kokiessaan lajitovereiden seuran ja kilpailun samoista resursseista liian painostavina.

Kun tarkastelee näitä kolmea tekijää, huomaa, että ihminen voi vaikuttaa jokaiseen niistä muuttamalla omia toimintatapojaan. Sen sijaan että tehdään oletuksia siitä, mikä on kissan mielestä mukavaa, tulisikin tehdä havaintoja omasta toiminnastaan ja sen vaikutuksista kissan käytökseen.

Case tosielämästä: Miksi koira haukkuu kitapurjeet lepattaen vastaantuleville koirille?


Omistan erittäin vilkkaan ja ohjaajapehmeän terrierin. Sillä on ollut taipumusta haukkua vieraille koirille ohitettaessa, osittain epävarmuuttaan, mutta suurimmalta osin turhautuneisuuttaan. Aloimme mennä takapakkia ohitusharjoituksissa heti, kun minä aloin jännittää ohitustilanteita. Sen lisäksi, että annoin aivan selkeitä signaaleja hermostuneisuudestani ja jännittyneisyydestäni koiralleni esimerkiksi ottamalla sen lyhyelle ja kireälle narulle jo hyvissä ajoin ennen vieraan koiran ohitusta, se aisti tunnetilani ja peilasi ne sellaisenaan takaisin, eikä haukkumisesta tullut loppua.

Mikäli olisin lähtenyt ratkaisemaan asiaa pyrkimyksellä muuttaa koiran käytöstä, olisimme saaneet hakata päitämme seinään maailman tappiin asti. Mutta kun kaivoin jälleen kerran peilin esille ja lähdin lähestymään ongelmaa sitä kautta, löysin avaimen sieltä ja aloin harjoitella tietoista omien tunteiden ja mielialojen hallintaa.

Samainen koira ei myöskään katsele yhtään, jos sitä puhuttelee tiuskimalla tai huutamalla. Se yksinkertaisesti laittaa korvat kiinni ja lakkaa kuuntelemasta. Se jatkaa omia touhujaan, mutta ihminen on sille kuin ilmaa. Tässä kohtaa olisi taas helppo kirota koiraa, kun se on tottelematon. Yksinkertaisin loppupäätelmä olisi, että koska koira ei tottele kun huudan sille, niin pitää vaan huutaa kovempaa ja pitää tiukempaa kuria, niin oppiipahan olemaan.

Tällaisessa tilanteessa noidankehä on valmis, ellei ihminen ole valmis tarkkailemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Oman koirani kohdalla kurin tiukentamista ja huutovolyymin kasvattamista paremmin toimii, kun vetää syvään henkeä ja vaihtaa äänensävynsä iloiseksi ja ystävälliseksi. Kaikilla meillä on huonot päivämme, jolloin tulemme tiuskineeksi niin toisillemme kuin eläimillekin ja tässä suhteessa onkin mielestäni hyvä olla itselleen armollinen. Siitä huolimatta on kuitenkin tarpeen tunnistaa omien mielialojen ja tunnetilojen vaikutus eläimeen ja pyrkiä löytämään ne työkalut, joilla pystyy rauhoittamaan oman mielensä niin, että eläimelläkin on mahdollisuus rauhoittua.

Oman toiminnan tietoista tarkastelua voi harjoitella


Kyky oman toimintansa kriittiseen tarkasteluun ja mukauttamiseen on mielestäni yksi hyvän eläintenkouluttajan perusedellytyksistä. Kukaan ei kuitenkaan ole seppä syntyessään. Oman toimintansa tietoista tarkastelua voi harjoitella, joskin analyyttisyyteen taipuvaisesta luonteenlaadusta varmasti kiistatonta hyötyä onkin.

Olen itse lähtenyt siitä pisteestä, että saatoin hoksata jonkun koulutustilanteessa tekemäni virheen vasta tuntien, jopa päivien viiveellä ja tullut pikkuhiljaa siihen pisteeseen, että pystyn bongaamaan joitain tekemiäni virheitä jo koulutustilanteen aikana ja aloittamaan niiden korjaamisen saman tien. En kuitenkaan vieläkään läheskään aina hoksaa reaaliajassa, milloin toimintani vaatii korjaamista ja välillä tarvitaan myös ulkopuoliset silmät havainnoimaan ja ulkopuolinen suu sanomaan, missä meni vikaan.

Vaikka omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia eläimeen tuleekin tarkastella kriittisesti, tulisi samalla myös tiedostaa, että ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, eikä supersankareita. Virheiden tekeminen ei siis itsessään ole väärin, kunhan niistä ottaa opikseen. :)

maanantai 1. tammikuuta 2018

Tempputassujen tammikuu viikko 1: Rajoja rakkaudella

Nyt on Tempputassujen tammikuu, mikä tarkoittaa siis sitä, että blogi päivittyy tammikuussa 2018 joka viikko koulutusaiheisella postauksella. Kirjoituksissa käydään läpi viisi allekirjoittaneen toimintaa määrittävää ohjenuoraa, jotka muodostavat temppufilosofiani ytimen. Toivottavasti löydätte näistä ajatusten hippusista eväitä uudelle alkaneelle temppuvuodelle 2018!


Kissamaailmassa törmää harmittavan usein oletuksiin ja näkemyksiin siitä, ettei kissalle voisi asettaa rajoja muuten kuin rankaisemalla ja komentamalla. Yleensä näiden näkemysten esittäjät lausuvat samalla ääneen automaattisen ennakko-oletuksen, jonka mukaan meidän positiivisten koulutusmenetelmien puolestapuhujien omat kissat elävät täysin pellossa, ilman minkäänlaisia sääntöjä tai rajoja.

Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sekä rangaistuksiin että palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on pohjimmiltaan sama päämäärä: saada eläin huomaamaan, ettei ihmisen kannalta ei-toivottu käytös ole kannattavaa. Siinä missä rangaistuksiin perustuvissa metodeissa tämä kerrotaan eläimelle tekemällä ei-toivotusta käyttäytymisestä sen mielestä epämukavaa tai pelottavaa, jolloin se alkaa luonnollisestikin välttää ei-toivotun asian tekemistä siihen mahdollisesti yhdistyvän epämukavan tuntemuksen pelossa, on positiivisilla metelemillä taas tarkoitus osoittaa eläimelle, että ei-toivotun asian tekemättä jättämisestä seuraa suurempaa mielihyvää kuin sen tekemisestä, jolloin lopputulos on se, että ei-toivottu käytös sammuu pikkuhiljaa pois ja korvaantuu toivotulla käyttäytymismallilla.

"Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sekä rangaistuksiin että palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on pohjimmiltaan sama päämäärä: saada eläin huomaamaan, ettei ihmisen kannalta ei-toivottu käytös ole kannattavaa."


Tästä päästäänkin aasinsillalla siihen, että rangaistuksiin ja palkitsemiseen perustuvilla koulutusmenetelmillä on kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero: pelkästään komentamalla ja rankaisemalla kyllä teet eläimelle selväksi sen, mitä ET halua sen tekevän, mutta et tule tarjonneeksi sille kielletyn asian tilalle mitään korvaavaa, sallittua käyttäytymismallia. Eläin ei siis rangaistuksen saatuaan tiedä automaattisesti mitä haluat sen tekevän, vaan se joutuu arvuuttelemaan senkin uhalla, että arvaus osuu vikaan ja siitä seuraa uusi rangaistus. Kun eläin palkitaan toivotusta käyttäytymisestä, se tietää heti, mitä siltä halutaan. Täten sillä on alusta asti mahdollisuus myös tarjota toivottua käyttäytymistä, kulkematta vankilan ja lähtöruudun kautta.


Case Elävästä elämästä: Kissa ulos kaapista


Yksi esimerkki elävästä elämästä löytyy niinkin läheltä, kuin omista Kissantassuistani. Kissantassujen kvartetin nuorimmalla edustajalla Jujulla oli nimittäin ikävä tapa ryysätä salaman nopeasti kissojen ruokakaapille heti oven narahtaessa auki. Ongelma ei niinkään ollut siinä että kissa singahti kaappiin, vaan siinä, ettei sitä meinannut saada sieltä pois. On varmastikin itsestäänselvää, ettei kissa tule pois kaapin perältä huutamalla ja komentamalla, joten asiaan oli puututtava toisilla keinoin.

"Alkuasetelmahan oli siis se, että oven avautuessa kissa meni kaappiin. En tehnyt asiasta numeroa, vaan nostin sen vähäeleisesti pois kaapista, laitoin kaapin oven kiinni ja avasin sen uudelleen."


Alkuasetelmahan oli siis se, että oven avautuessa kissa meni kaappiin. En tehnyt asiasta numeroa, vaan nostin sen vähäeleisesti pois kaapista, laitoin kaapin oven kiinni ja avasin sen uudelleen. Tässä kohtaa kouluttajalta vaaditaan nopeutta, sillä kissan huomio pitää saada pois ovesta juuri ennen kuin se avautuu ja kissalle tulee ehtiä esitellä vaihtoehtoinen toimintatapa ennen kuin se ehtii reagoida oven aukeamisen aikaansaamaan impulssiin ja toimimaan tavalla, joka sen pääkoppaan on ehtinyt iskostua. Itse tein tämän makupalalla houkuttelemalla, jota jotkut kouluttajat pitävät pahana ja eläimen "lahjomisena", mutta jonka itse taas näen koulutuksen alkuvaiheessa erittäin toimivana keinona, kunhan sen pystyy koulutuksen edetessä jättämään pikkuhiljaa pois.

Yhdistin makupalalla houkutteluun hyvin aikaisessa vaiheessa suullisen vihjesanan ja palkitsemistilanteeseen myös suullisen kehun. Rämppäsin kaapin ovea kiinni ja auki muutamana peräkkäisenä päivänä ja se tuotti nopeasti tulosta. Kissa huomasi, että kaappiin sinkoaminen ja suljettujen ruokapakkausten nuuhkiminen oli paljon mälsempää kun kaappiin menemättä jättämisestä seuraava palkka. Kissa on kyllä edelleen kärppänä paikalla kun kaapin ovi aukeaa, mutta kaappiin ryntäämisen sijaan se jää puskemaan oven karmia ja odottamaan kehuja. Se siis tietää tasan tarkkaan, millaista käytöstä siltä toivotaan, ja koska kissalle on esitelty vaihtoehtoinen käyttäytymismalli jonka toteuttamisesta on tehty sille ei-toivottua käyttäytymismallia kannattavampaa, se myös tarjoaa sitä hanakasti ja oma-aloitteisesti.


"Sanallisen vihjeen yhdistäminen sekä pyyntöön olla menemättä kaappiin, että palkitsemistilanteeseen osoittautui erittäin hyödylliseksi."


Sanallisen vihjeen yhdistäminen sekä pyyntöön olla menemättä kaappiin, että palkitsemistilanteeseen osoittautui erittäin hyödylliseksi. Kissa oppi nimittäin nopeasti yhdistämään sanallisen vihjeen makupalalla houkutteluun, joten pystyin jättämään makupalalla houkuttelun melko nopeasti pois ja korvaamaan sen pelkällä sanallisella vihjeellä. Yllä kuvailemani tilanteet liittyvät myös usein kissojen ruokintatilanteisiin, eikä ylimääräisiä käsiä yhden kissan namipalkkaamiseen myöskään aina ole. Siksipä onkin kätevää, että kun uusi asia on kunnolla opittu, voidaan kissa palkita onnistuneesta suorituksesta myös sanallisella kehulla. Yhdistän sanalliseen kehuun yleensä myös lyhyen silityksen, joka yhdessä sanallisen kehun kanssa toimii tälle kissalle palkintona varsinkin silloin, kun se tietää saavansa hetken päästä ruokaa.

Seuravaaksi meillä asetetaan rajoja useammallekin kissalle, joilla on pahana tapana tulla ruokapöytään kähveltämään ihmisten ruokia. Hiski-pullahiiri on jopa vienyt donitsin allekirjoittaneen kädestä sen ollessa matkalla suuhun. Oman porukan kesken tämä vielä menettelee, mutta selitäppäs nyt sitten vieraille, että miten meidän kissat kyllä osaavat mitä erilaisimpia sirkustemppuja, mutta eivät alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Asiaa on nyt lähdetty ratkomaan tismalleen samalla tavalla kuin Jujun kaappiongelmaa ja tuloksiakin alkaa jo näkyä!

Tarinan opetus on, että kissoille siis totta tosiaan voi kuin voikin asettaa rajoja myös palkitsemalla ja positiivisin menetelmin! Oikein ihanaa alkanutta vuotta 2018!

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Hyvää joulua!

Oikein ihanaa ja rauhallista joulua ja kiitos kuluneesta vuodesta! ❤️
 
Hyvän joulun toivotus, jossa ruskea pitkäkarvainen kissa katselee harmaata lyhtyä.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Ulkoilu tarjoaa virikkeitä kissan joka aistille

Kirjoitus on julkaistu alun perin Kissaposti.lehdessä 3/2017.

Kissa nauttii ulkoilusta, raittiista ilmasta, hajuista ja ulkoelämän tarjoamista aistiärsykkeistä. Omatoiminen ja valvomaton ulkoilu ei kuitenkaan ole kissan turvallisuuden, luonnonvaraisten eläinten ja naapurisovun kannalta paras vaihtoehto. Kissan ulkoilu onkin mahdollista järjestää myös turvallisesti niin, että kissa saa ulkoilusta ilon irti, muttei tule samalla syöneeksi lähistöllä pesivien lintujen poikasia ja laajentaneeksi reviiriään naapurin puolelle. Kissan turvalliseen ulkoilun järjestämiseen on olemassa kosolti vaihtoehtoja, joiden joukosta jokaiselle kissalle omistajineen löytyy varmasti sopiva tapa ulkoilla.

Pörröinen ruskea kissa ihmettelee nurmikolla, kissalla on valjaat ja punainen hihna.

Valjaissa turvallisesti maailmaa tutkimaan


Valjastelu, eli ulkoilu valjaissa ja talutushihnassa on yksi tapa järjestää kissan turvallinen ulkoilu. Valjaita on olemassa eri mallisia ja eri materiaaleista valmistettuja. Valjaita hankkiessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että ne ovat kestävät ja sopivat malliltaan omalle kissalle. Valjaat eivät siis saa painaa, kiristää tai puristaa, mutta niiden tulee kuitenkin olla sen verran napakat, ettei kissa pääse rimpuilemaan niistä ulos. Perinteisten nahkaisten ja kankaisten, ohuista remmeistä valmistettujen valjaiden ohella kissoilla käytetään tällä hetkellä myös paljon pienille koirille tarkoitettuja liivimallisia valjaita, joten jos tuntuu ettei kissoille tarkoitettujen valjaiden joukosta löydy omalle kissalle sopivaa, kannattaa haku laajentaa koskemaan myös koirien malleja.

Talutushihnojen osalta valikoima on myös laaja ja kissan kannalta olennaista on se, että hihna on materiaaliltaan niin kevyt, ettei siitä muodostu kissalle epämiellyttävää ja raskasta ylimääräistä taakkaa perässä vedettäväksi. Jotkut suosivat kissoille tai pienille koirille tarkoitettuja Flexi-hihnoja, joiden kelausmekanismi pitää hihnan automaattisesti oikean pituisena. Toiset taas suosivat pitkiä ja ohuita ”liinoja”, joiden kanssa operointi vaatii taluttajalta tarkkuutta, jotta hihna ja sen päässä oleva eläin pysyvät siellä missä pitää. Hihnan osalta on tärkeää, että se mahdollistaa kissan tutkimusmatkat pusikoihin. Niinpä perinteiset koirien taluttamiseen tarkoitetut parimetriset hihnat saattavat olla tähän tarkoitukseen liian lyhyitä, ellei taluttaja välttämättä halua rymytä kissansa perässä pitkin pusikoita.

Valjastellessa on erityisen tärkeää edetä kissan ehdoilla. Kissa saattaa olla aluksi hieman ihmeissään yht'äkkiä laajenneesta maailmankuvastaan, mutta uskaltaa kerta kerralta kauemmas kotiovelta ja alkaa pikkuhiljaa nauttia ulkoilman mukanaan tuomista seikkailuista. Varsinaista koiraan verrattavaa lenkkikaveria ei kissasta kuitenkaan välttämättä kannata lähtökohtaisesti olettaa saavansa, sillä vaikka jotkut kissat toki lenkkeilyäkin harrastavat, niin pääasiassa niiden ulkoilutuokiot koostunevat lähinnä pusikoiden huolellisesta nuohoamisesta ja leppoisasta fiilistelystä. Kissan muodostama reviiri ei myöskään todennäköisesti tule ulottumaan kovin kauas kotiovelta, joten lenkit saattavat senkin puolesta jäädä lyhyehköiksi.

Vaikka ihmisen tehtävä valjasulkoilussa onkin lähinnä seistä talutushihnan toisessa päässä ja huolehtia ettei kissa mene kiellettyihin tai vaarallisiin paikkoihin, on ihmisen läsnäolo valjasulkoilussa kuitenkin välttämätöntä. Kissaa ei missään nimessä saa jättää koiran tavoin valvomatta pihaan minkäänlaisessa seinään tai erilliseen tappiin kiinnitetyssä juoksunarussa tai -vaijerissa, sillä hyppivänä, kiipeilevänä ja verrattain säikkynä eläimenä kissa on juoksulangassa ollessaan alituisessa vaarassa kuristua tai loukata itsensä. Myös eläinsuojelulaki kieltää kissan kytkemisen kiinni, mikä tarkoittanee siis sitä, ettei kissa saa olla kytkettynä mihinkään kiinteään esineeseen kuten seinään, vaan hihnan toisessa päässä tulee aina olla ihminen.

Ruskea pitkäkarvainen kissa kahlaa lumihangessa.


Kun kissa on kerran päässyt valjasulkoilun makuun, niin se nauttii siitä säällä kuin säällä.

Ulkotarhassa kissalla riittää ihmeteltävää. 

Ulkotarha lisää kissan valinnanvapautta


Ulkotarhalla tarkoitetaan omakoti- tai rivitalopihaan rakennettua kauttaaltaan kissanpitäväksi verkotettua aluetta, jonne kissalla on mahdollisuus päästä halutessaan ulkoilemaan. Katetun ja ylös asti verkotetun ulkotarhan voi joko tehdä alusta asti itse, tai tuunata jo olemassa olevan rakenteen kuten terassin kissanpitäväksi verkottamalla sen pienisilmäisellä, kuten jänis- tai minkkiverkolla niin, ettei kissa pääse karkaamaan.

Yksinkertaisimmillaan ulkotarha koostuu puurimoista ja niiden väliin pingotetusta verkosta. Ulkotarhassa voi olla esimerkiksi joko maa, nurmi tai lautapohja. Mikäli ulkotarhan tekee maapohjalle, kannattaa sille tehdä jonkinlaiset perusteet, etteivät sen puuelementit ole suoraan maata vasten, jolloin ne ovat vaarassa homehtua ja lahota. Ulkotarhassa tulee aina olla myös katto, jolla varmistetaan se, että kissat pysyvät tarhan sisäpuolella ja esimerkiksi mahdolliset petolinnut ulkopuolella. Tarhaan kannattaa myös sijoittaa paljon erilaisia ja erikorkuisia kiipeilytasoja ja tarpeen vaatiessa myös hiekkalaatikko. Ideoita, ohjeita ja vinkkejä ulkotarhojen rakentamiseen ja sisustamiseen löytää netistä ja esimerkiksi Facebookin aiheeseen liittyvistä ryhmistä.

Monet kissanomistajat sijoittavat kissojensa ulkotarhan niin, että kissoilla on pääsy sinne suoraan esimerkiksi tuuletusikkunasta. Kun kissalla on mahdollisuuksien mukaan mahdollsiimman vapaa pääsy ulos ja sisään ja se saa täten vaikuttaa itse ulkoiluajankohtiinsa, säästytään kissan turhautumselta ja siitä aiheutuvalta korvia riipivältä mouruamiselta.



Pienikin ulkoilutarha ajaa asiansa, kun tilankäyttö on maksimoitu korkeussuunnassa sijoittamalla tarhaan paljon erilaisia kiipeilytelineitä ja tasoja. 

Valkoinen kissa makoilee aurinkloisella parvekkeella pehmusteen päällä

Lasitettu parveke on turvallinen tapa tarjota kissalle ulkoiluun liittyviä virikkeitä ja aistiärsykkeitä. Lasitettu parveke soveltuu myös päivän paistattelemiseen ja monet kissat suorastaan muuttavat parvekkeelle asumaan aina kesän tullen. 

Kerrostaloasujan parveke ja ikkunat hyötykäyttöön


Myös kerrostalossa on valjasulkoilun ohella mahdollista tarjota kissalle turvallisia ja mielekkäitä ulkoiluun liittyviä elämyksiä. Mikäli asunnosta löytyy parveke, sen voi helposti valjastaa kissan ulkoilualueeksi. Kissaa ei kuitenkaan tule missään nimessä päästää lasittamattomalle parvekkeelle edes valvottuna, sillä se saattaa pudota silmänräpäyksessä alas ja loukata itsensä vakavasti.

Mikäli parveketta ei ole lasitettu, on lasitusta edullisempi vaihtoehto verkottaa parveke sellaisella pienisilmäisellä verkolla, jonka läpi kissa ei mahdu karkaamaan. Verkko on siisti ja ulospäin erittäin huomaamaton ratkaisu, mutta siihen kannattaa silti aina kysyä varmuuden vuoksi suostumus isännöitsijältä ja tarvittaessa vuokranantajalta. Verkotetulle tai lasitetulle parvekkeelle voi myös sijoittaa telineitä ja tasoja, joiden avulla kissan on mahdollisuus tähystää horisonttiin ja tarkkailla ympäröivää maailmaa.

Kissalle voi tarjota virikkeitä myös jättämällä ikkunoiden sälekaihtimet auki ja mahdollistamalla kissalle pääsyn ikkunan ääreen seuraamaan luonnon esittämää päättymätöntä tositv-lähetystä. Ikkunoiden tarjoaman viihteen vaikutusta voi tehostaa verkottamalla avattavat tuuletusikkunat niin, että niitä voi pitää auki kissan läsnäollessa ja sen karkaamatta. Kun ikkunasta näkyvään tositv:seen yhdistetään ääni ja haju, ei kissalla taatusti ole tylsää.

Ulkoilu on kissalle mitä parhain aktivoinnin muoto ja sen voi ottaa monella tapaa osaksi kissan elämää, monipuolista aktivointia ja virikkeellistämistä. Ulkoilussa tärkeintä on turvallisuus, sekä varusteiden ja fasiliteettien sopivuus ja tarkoituksenmukaisuus. Kun nämä tekijät ovat kunnossa, niin yhteisistä ulkoiluhetkistä nauttii sekä kissa, että omistaja.

Kissa makaa sohvan selkänojalla ja tuijottaa ulos ikkunasta.

Kun ikkunan sälekaihtimet jättää auki ja mahdollistaa kissalle pääsyn ikkunan ääreen, tulee samalla tarjonneeksi sille aitiopaikan luonnon päättymättömän tositv-lähetyksen seuraamiseen.
Suomen Agility Kissat SAGIK ry kannustaa kissan monipuoliseen aktivointiin.
Lue lisää: agilitykissat.com/


KUVAT: ARI K.

maanantai 28. elokuuta 2017

Yksin vai yhdessä?

Huh, ennätyspitkä blogihiljaisuus loppuu vihdoin. Pahoittelen kirjoitustaukoa, tässä on ollut aika paljon kiireitä ja hieman yritetty ehtiä lomaillakin. Näin syksyn tullen on kuitenkin hyvä palata taas ruotuun ja blogikirjoittelun pariin.

Kissojen oppimiseen vaikuttaa moni asia ja oppimisympäristö on yksi niistä. Miten järjestää monikissatalouksien tempputuokiot niin, että ne mahdollistavat uuden oppimisen ja että niistä on jokaiselle kissalle mahdollisimman paljon hyötyä?



Yksityisharjoittelulla alkuun


Uutta opeteltaessa on tärkeää aloittaa opettelu sellaisesta pisteestä, jossa kissan on mahdollista omaksua uusia asioita. Usein tämä tarkoittaa sitä, että alussa opettelu tapahtuu rauhallisessa ja häiriöttömässä tilassa, jossa kissan on mahdollista keskittyä keskeytyksettä uuden asian opetteluun.

Kun jokaiselle kissalle järjestää omat yksilötreenit uuden asian opettelun alkuvaiheessa, on mahdollista edetä kunkin kissayksilön ehdoin ja saada samalla tärkeää tietoa jokaisen kissan yksilöllisistä piirteistä, jotka saattavat vaikuttaa siihen, mitä uuden asian oppiminen edellyttää kouluttajalta.

Mikäli ympärillä pörrää monta kissaa yhtäaikaa, voi yhden kissan yksilöllisiin piirteisiin olla hankala keskittyä ja ujommat saattavat jäädä innokkaimpien jalkoihin. Tällöin jotain kissan oppimisen tehokkuuden ja mielekkyyden kannalta olennaista saattaa jäädä huomaamatta, jolloin uuden oppimisesta tulee hidasta ja kissan turhautumisen ja motivaation katoamisen todennäköisyys kasvaa.

Jokainen kissa on yksilö, omine vahvuuksineen. Kun jokaista kissaa treenaa erikseen, on myös mahdollista räätälöidä tempputuokio tismalleen kyseiselle kissalle sopivaksi. Esimerkiksi omista kissoistani löytyy niitä jotka ovat ennenkaikkea innostuneita agilitystä ja niitä, joita kiinnostaa kellon soiton kaltaiset temput. Kun kissoja treenaa erikseen, on kouluttajan mahdollista ottaa kissan yksilökohtaiset tarpeet ja taipumuksen paremmin huomioon, kuin yhteisharjoituksissa.




Yhteisharjoittelullakin on puolensa


No entäs se yhteisharjoittelu? Onko siinä nyt sitten ylipäätään mitään järkeä, jos se vaan sekoittaa sekä kissojen, että kouluttajan päitä? Kyllä on. Siitä huolimatta, että yksityisharjoittelun hyvät puolet ovat kiistattomat, on yhteisharjoittalullakin puolensa.

Eläimen motivaation säilymisen kannalta on ehdottoman tärkeää, että koulutuksessa pidetään aina kirkkaana mielessä tekemiselle asetettu sopiva haaste. Mikäli tempuista tulee kissalle pelkkä läpihuutojuttu ilman minkäänlaista haastetta, sen motivaatio temppujen tekemistä kohtaan kärsii. Kun kissa on oppinut tietyn asian ensin häiriöttömässä tilassa ja sitä on vahvistettu niin, että se tulee kuin apteekin hyllyltä, voidaan temppuun lisätä haastetta tuomalla ympäristöön häiriötä kissakaverin muodossa.

Samalla on hyvä pohtia, miten yhteisharjoitukset saadaan pidettyä sellaisina, etteivät kaikki kissat tungeksi tempuntekoon yhtäaikaa, vaan kukin vuorollaan. Meidän tapauksessamme tähän on auttanut ihan yksinkertaisesti vain se, että kouluttaja huomioi yhtä kissaa kerrallaan ja jättää sillä hetkellä muiden kissojen kevätjuhlaliikkeet huomiotta. Näin kaikenlainen turha "härvääminen" sammuu pikkuhiljaa pois ja kissat oppivat odottamaan omaa vuoroaan.

Koska kissat ovat yksilöitä vahvuuksineen ja heikkouksineen, saattaa käydä niin, että yksi kissoista oppii yksityisharjoittelulla jonkin tempun kuin vettä vaan ja toinen taas ei meinaa tajuta kupletin juonta sitten millään. Tässä kohtaa yhteisharjoittelun merkitys nousee jälleen esiin ja on mielestäni perustavanlaatuisimmillaan pohdittaessa sitä, mitä yhteisharjoittelu oikein voi antaa kissayksilölle ja sen oppimisprosessille.

Vastaus kysymykseen on: sosiaalinen oppiminen ja mallioppiminen. Kissa, kuten moni muukin eläin oppii matkimalla ja ottamalla mallia toisilta yksilöiltä. Esimerkiksi meidän Kissantassulassamme Tepukainen oppi kellon soittamisen nopeasti ja helposti, mutta muille kolmelle se oli hieman isompi pala kakkua. Yritin aikani tahkota kyseistä temppua yksityisharjoittelulla jokaisen kissan päähän erikseen, laihoin tuloksin.

Mutta mitä tapahtuikaan, kun otimme Tepukaisen, kellon, Jujun ja kasan makupaloja yhtäaikaa samaan tilaan: Juju seurasi tovin vierestä Tepukaisen touhuja ja kun se hoksasi mistä toiminnasta Tepukainen saa makupalan, niin alkoi tarjota samaa itsekin. Tiedetään, että kissa oppii parhaiten mallioppimalla silloin, kun se saa seurata vierestä sekä onnistuneita, että epäonnistuneita yrityksiä. Kellon soittaminen tarjosikin Jujulle juuri molempia, sillä kellon haastavan muodon johdosta Tepukaisen tassu ei osunut kohdilleen aivan jokaisella kerralla, vaikka Tepukainen sinänsä tempun jo osasikin. Tämän myötä Juju oppikin kellon soiton Tepukaisen esimerkkiä seuraamalla noin kymmenessä minuutissa. Ilman tätä mallioppimisen hyödyntämistä olisin saattanut joutua tahkoamaan kellon soittoa Jujun kohdalla paljon kauemmin, kuin mitä asian oppiminen esimerkin kautta lopulta vei.

Monikissatalouksien tempputuokioita suunniteltaessa on tärkeää ottaa huomioon kunkin kissan yksilölliset taipumukset ja ominaisuudet. Sekä yksityis- että yhteisharjoittelussa on omat hyvät puolensa ja parhaisiin lopputuloksiin päässee, kun niitä käyttää ja yhdistelee tarpeen ja tilanteen mukaan.

KUVA ARI K.


Lähteet ja lisää lukemista mallioppimisesta:

Cheryl Aguiar 4.12.2012 - Social Learning Theory and Animals: Observational/Imitation Learning
M.J. Herbert, C.M. Harsh (1944) - Observational Learning by Cats
E. Roy John, Phyllis Chesler, Frank Bartlett, Ira Victor (1968) - Observation Learning in Cats 
Tom Zentall, Chana Akins - Imitation in Animals: Evidence, Function, and Mechanisms
Sam S. Rakover - To Understand a Cat: Methodology and philosophy s. 58

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Maatiainen on maamme todellinen kansallisrotu

Suomen Kissaliitto on julistanut Suomi100-vuoden kunniaksi eurooppalaisen lyhytkarvan maamme kansallisroduksi. Eurooppalaiset ovat kivoja, mutta näkisin kuitenkin kaikista tärkeimpänä kotoisan maatiaiskissamme arvon ja arvostuksen nostamisen ja sen aseman ja maineen parantamisen. Maatiaiskissan julistamiselle maamme kansallisroduksi olisi mielestäni valtava yhteiskunnallinen ja eläinsuojelullinen tarve, sekä Suomi100-henkeen vallan mainiosti sopivat perusteet.

Iltalehden uutisessa puhutaan eurooppalaisesta lyhytkarvasta alueemme alkuperäisenä kissarotuna ja annetaan olettaa varhaisimpien Suomeen päätyneiden kissojen olleen "eurooppalaisia". Suomen alueen ensimmäiset kissat eivät kuitenkaan olleet eurooppalaisia, vaan jalostamattomia maatiaisia, joiden pohjalta jalostettu rotu nimeltään eurooppalainen on sittemmin kehitetty. En näe eurooppalaisen lyhytkarvakissan standardin olevan yks' yhteen ns. alkuperäisen eurooppalaisen maatiaiskissan kanssa, sillä eurooppalaisen lyhytkarvan ulkomuotomääritelmä on värien, kuvioiden, karvanpituuksien, koon ja rakenteen variaatioiden osalta huomattavasti paikallisia maatiaispopulaatioita suppeampi.

Esimerkiksi valkolaikku on agouteilla, eli kuviollisilla eurooppalaiskissoilla hylkäävä virhe, kun taas ns. alkuperäisissä ja jalostamattomissa kissakannoissa valkolaikun tiedetään käsittääkseni olevan yksi vanhimmista väriin liittyvistä mutaatioista ja yksi perustavanlaatuisimmista ulkomuodon seikoista, jotka erottavat kesyt eläinlajit villeistä sukulaisistaan.

Eurooppalaisen lyhytkarvan jalostus tähtää tiettyyn tyyppiin, tietynvärisiin kissoihin ja "laadultaan" tietyt kriteerit täyttäviin kuvioihin. Lähtökohtaisesti ulkomuodoltaan moninaisen ja monimuotoisen maatiaisrodun tyypin yhtenäistäminen ja tietyn kokoisten, mallisten ja väristen kissojen suosiminen jalostusvalinnoissa ylitse muiden on jo itsessään tekijä, joka etäännyttää eurooppalaista alkuperäisestä kantamuodostaan. Tämän myötä suuri osa alueemme alkuperäisimmän kissarodun eli maatiaisen ominaisuuksista jää eurooppalaisilta uupumaan, jolloin ei voida parhaalla tahdollakaan sanoa eurooppalaisen edustavan alkuperäistä kissarotuamme koko kirjossaan, vaan ainoastaan kapeaa ja ihmisen muokkaamaa osaa siitä. Toisin sanoen: eurooppalainen lyhytkarva ei ole kaikilta osin alueemme "alkuperäisen" kissatyypin ilmentymä, vaan yksi ihmisen jalostama rotu muiden joukossa.

Eurooppalaisen rotukissan "alkuperäisyydestä" puhuttaessa on otettava myös huomioon se seikka, että rotu pohjautuu pohjois- ja keskieurooppalaisiin maatiaiskissoihin, kun kissa taas on nykytiedon mukaan tullut Suomen alueelle viikinkien mukana idästä. Mikäli eurooppalaiskissan haluttaisiin tosissaan edustavan maamme alkuperäistä kissakantaa, tulisi sen kattaa Pohjois- ja Keski-Euroopan ohella myös itäiset lähialueet. Vaikka lännestä tulleilla kissoilla varmasti onkin ollut jonkinlainen vaikutus suomalaiseen "muinaiskissakantaan", niin idästä ne lähisukulaiset kuitenkin todennäköisimmin löytyvät.

Eurooppalaisen lyhytkarvakissan nimeämistä alkuperäiseksi kissaroduksemme perustellaan sillä, että se on täysin "puhdas" ilman ulkoapäin tullutta vieraiden rotujen vaikutusta, kun taas ilman ihmisen tarkoituksellisen jalostustoiminnan vaikutusta lisääntyviin maatiaiskissoihin on saattanut aikojen saatossa sekoittua "muualta tuotujen" kissojen perimää. On totta, että maatiaiskissoihin on hyvinkin voinut sekoittua "vierasta verta", mutta jos se on tapahtunut tiedettävästi tai tarkoituksella, ei kyseessä ole maatiainen, vaan sekarotuinen kotikissa.

Huomauttaisin myös, että eurooppalaisen lyhytkarvarodun kasvatuksessa käytetään - mielestäni ihan ymmärrettävistä syistä - maatiaiskissanoviiseja, joiden mukana niitä "rotusekoituksia" on voinut ihan yhtä hyvin päätyä myös eurooppalaisrotuun. Emme myöskään voi päästä 100 % varmuuteen niiden yksilöiden "puhtaudesta", joiden "päälle" rotu on aikoinaan rakennettu. Täten jalostetun eurooppalaiskissan "puhdasrotuisuudesta" ei välttämättä voida olla yhtään sen varmempia kuin jalostamattoman maatiaisenkaan, jonka nojalla eurooppalaisen rotukissan ja paikallisen jalostamattoman maatiaisen välille vedetty raja tuntuukin lähinnä keinotekoiselta ja ennenkaikkea asenteiden osalta erittäin latautuneelta maatiaiskissojen ja rotukissojen perusteettomalta eriarvoistamiselta.

Onkin ikävää, että jo valmiiksi hyvästä maineesta, asemasta ja hoidosta nauttivien rotukissojen asemaa pönkitetään entisestään maatiaiskissojen kustannuksella, ne kun ovat kuitenkin loppupeleissä se kaikista autenttisin paikallinen kissarotumme ja elävinä ja tuntevina olentoina aivan yhtä arvokkaita kuin jalostetut lajitoverinsa.

PS. Kissa (Felis catus) on Suomessa vieraslaji, joten alun alkaen kaikki, siis ihan kaikki kissat on tuotu tänne pohjolaan muualta. Kissan kesyyntyminen on uusimman tutkimustiedon mukaan alkanut Lähi-idässä samoihin aikoihin kun ihminen alkoi viljellä maata ja sieltä kissa on levinnyt ihmisen mukana parin erillisen aallon myötä lähes jokaiseen maailman kolkkaan, lopulta myös Suomeen ja muihin pohjoismaihin.

EDIT: 29.6.2017: Lisätty yksi täsmentävä kappale.